Myöhään yksin
huoneessain
valot sammutan ja avaan ikkunain.
Häipyy jo Melukkaupungin ja niin
häipyy taas paljon muutakin.
Mietin jälleen kerran vaan,
kuinka monet kasvot ohikulkikaan.
häipyy jo niiden äänetkin.
Ja ne jäävät mulle laavioiksi vaan.
Nuo kasvot kaunit vakavat,
tai ru mat nauravat.
Aivan niin kuin yhdeks
syksyssä vastaan tulipaat.
Ja vaikka varmaan jokaisen
tie jo honkin taas vie,
niin tuskin talon rakkauden nyt
monenkaan käy tie.
Mietin, miten voisi ihmiset nyt
toinen toistaa liikaa rakastaa.
Alla kiireen ahdinkoon.
Miten kaikki voiskaan olla helpompaa?
Ja sielun pieni lintunen
ois onnenkeidun hiljaa nukahtaa.
Ja silloin taloon vakauden
mä voisin linnun lailla uida saan.
Nuo kasvokaunit vakavat,
taiduvat nauravat,
aivan niin kuin ek syksissä vastaan tuli vaat.
Ja vaikka varmaan jokaisen
tie jo honkin taas vie,
niin tuskin talon rakkauden nyt
monenkaan käy tie.
Nuo kasvot kauniit vakavat,
airumat nauravat,
aivan niin kuin eksyksissä ohi kulkivat.
ja vaikka varmaan jokaisen
tie jo honkin taas vie.
Niin tuskin talon rakkauden nyt
monenkaan käy tue.
Avatusta ikkunasta tuuli
tulee sisään.
varovasti puhaltaa ja kysyy, jäikö mitään.