On kesän kipunoi,
valoisto haaltumassa.
Taivalta tuijottelee
vanhenne vakuu.
Jas miini pensas taisi
jäädä hoitamatta.
Pihalla rehottaa vain koiran heisipuu.
Jo ovelleni alkaa syksy kolkutella.
Kosteat pilvet levittävät verhojaan.
On tullut aika,
kukat yltään ravistellaan,
kun lähtöpassi ikuisuuteen
annetaan.
Saa kuusi miestä,
silloin arkkuan i kantaa.
On ensimmäinen nikke, toinen pave on.
Ja kolmas kyösti, neljäs torsti,
jorkka viides,
ja viimeisenä viiper
i selvoton.
He lohduttautuvat, no tytön tuli hop pua,
nyt hänet luonnon
kiertokulkuun kuopataan.
On lemmen tuli hiipunut ja leikki loppuu.
Vain hautakumpu toistaa
hänen muotojaan.
Ja arkun kantajien hirmuisista suista.
Soi tämä blues
ja minä kuulen kyllä sen.
Viimeiset muuttolinnut
mekastavat puissaan.
On koivu haudan
luona kullan hohtoinen.
Ja kuusi miestä muistaa rintojeni maljat.
Ja vatsan kaaren takapuolen uhkean.
ja ottaa haudalla sen
punniaksi kaljat,
niin silloin minä kiitos laulun
puhkean.
Noi käykä haudallani
usein poikaraukat,
on rakkauteen ne ollut pelkkä uda jaa.
On pelkkää nautintoa
soiteet jalot haukat,
en päähän muuta tässä
ryhdy muistamaan.
Ja nyt kun keinahtelen
maininkien päällä,
niin tämän uusin rytmi
tahdon toivoit taa.
Ja kiitän Herra teitä het kistäni täällä,
kun seillaan kohti ikuisuuden
ulapaa.
Ja kiitän, herrat, teitä hetkistäni täällä,
kun seilaan kohti ikuisuuden
Ulepaa!